Alkukesän puheenaiheita on ollut komission 2.6.2025 antama päätös Delivery Heron ja sen tytäryhtiön, Glovon, välisestä kartellista vuosina 2018–2020. Tapauksessa herätti huomiota ensinnäkin se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun komissio on katsonut yritysten rikkoneen EU:n kilpailulainsäädäntöä niin sanotulla ”no-poach” -sopimuksella, eli sopimalla, etteivät ne rekrytoi toistensa työntekijöitä.
Keskeinen aspekti kartellissa oli kuitenkin myös tietojenvaihto Delivery Heron ja Glovon välillä. Kartellin toimintavuosina Delivery Hero oli vielä Glovon vähemmistöomistaja. Kuten kilpailukomissari Teresa Ribera lehdistötilaisuudessa totesi, ”Tietenkään osuuden omistaminen kilpailijassa ei ole laitonta itsessään.” Sen sijaan laitonta komission mukaan oli, että yritykset vaihtoivat arkaluonteista tietoa ”enemmän kuin mitä yrityssijoittajan olisi ollut tarpeen suojellakseen (tai toisessa kohdin: valvoakseen) taloudellista sijoituspäätöstään.”
Toisin sanoen Delivery Heron toiminta kilpailijansa Glovon vähemmistöomistajana ja hallituksen jäsenenä johti Delivery Heron syyllistymiseen kiellettyyn tietojenvaihtoon. Delivery Hero -tapaus toimiikin aiheellisena muistutuksena siitä, että yrityksen, jolla on vähemmistöomistus ja hallituspaikka kilpailijassaan, on suhtauduttava hyvin varovaisesti siihen, mitä luottamuksellisia tietoja se tätä kautta saa kilpailijansa toiminnasta.
Luottamuksellisten tietojen vaihto
EU:n kilpailuoikeudessa ennakollinen luottamuksellisten tai strategisten tietojen vaihto kilpailijoiden välillä katsotaan lähtökohtaisesti tarkoitukseen perustuvaksi kilpailurajoitukseksi (by object -kilpailunrajoitus), jolloin komission tai kansallisen kilpailuviranomaisen ei ole tarpeen esittää näyttöä siitä, että luottamuksellisten tietojen vaihto on johtanut konkreettisiin kilpailua rajoittaviin vaikutuksiin (vrt. by effect –kilpailunrajoitus, jonka konkreettiset vaikutukset on osoitettava). Luottamuksellisten tai strategisten tietojen vaihtamisen kilpailijoiden välillä katsotaan itsessään johtavan kilpailun rajoittamiseen.
Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Portuguese Banks määritellyt luottamuksellisen tiedon seuraavasti: ”Luottamuksellisilla tiedoilla” tarkoitetaan kaikkia tietoja, joita kyseisillä markkinoilla toimivilla yrityksillä ei vielä ole, ja ”strategisilla tiedoilla” on ymmärrettävä tarkoitettavan tietoja, jotka voivat – mahdollisesti sen jälkeen, kun tiedot on yhdistetty muihin tietojenvaihtoon osallistujilla jo oleviin tietoihin – paljastaa strategian, jota jotkin näistä osallistujista aikovat soveltaa yhden tai useamman sellaisen muuttujan osalta, joiden perusteella kilpailu merkityksellisillä markkinoilla muodostuu.”
Tietojen passiivinen vastaanottaminenkin on lähtökohtaisesti rikkomus
Kilpailijoiden välinen tietojenvaihto on ongelmallista jo silloinkin, kun tiedon vastaanottaja ei aktiivisesti pyydä kilpailijaltaan luottamuksellisia tietoja, tai sellaisia saadessaan edes reagoi niihin. Komission horisontaalisten suuntaviivojen ja eräiden ennakkotapausten mukaan kilpailijalta saadun arkaluonteisen tiedon passiivinen vastaanottaminen luo olettaman siitä, että yritys ottaa tiedon huomioon ja mukauttaa toimintaansa sen perusteella, ellei se selkeästi irtisanoudu siitä tai, komission kannan mukaan, ilmoita asiasta viranomaisille.
Horisontaalisten suuntaviivojen mukaan tämä olettama on mahdollista kumota, mutta käytännössä tällöin näyttötaakka kääntyy kilpailurikkomuksesta syytetylle yritykselle. Komission tai kansallisen kilpailuviranomaisen tehtävä ei siis ole osoittaa, että kilpailijan luottamuksellisia tietoja vastaanottanut yritys on osallistunut kiellettyyn kilpailun rajoittamiseen, vaan yrityksen tehtäväksi tulee osoittaa, että se ei ole näin toiminut.
Näyttötaakan siirtymistä väitetysti kilpailurikkomukseen syyllistyneelle yritykselle voidaan pitää prosessioikeudellisesti yllättävänä ja ankaranakin tulkintana. Tyypillisesti prosessioikeus lähtee siitä, että väitteen esittäjän on näytettävä väite todeksi. Rikosprosessissa taas syytetyn ei koskaan tarvitse todistaa syyttömyyttään, vaan syyttäjän tehtävä on osoittaa hänen syyllisyytensä.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan nojalla yrityksilläkin on katsottava olevan ihmisoikeudet, ja kilpailuoikeudellisten oikeusprosessien on vastattava rikosprosessin standardeja, koska kilpailurikkomuksista voidaan määrätä huomattavan raskaat seuraamusmaksut. Tämä tarkoittaa, että kilpailuoikeudellisissakin oikeusprosesseissa lähtökohtana on oltava syyttömyysolettama, ja niissä on noudatettava todistelun minimivaatimuksia, eli tuomitsemisen edellytys on, että rikkomukseen syyllistymisetä ei saa jäädä uskottavaa epäilyä.
Käytännössä tilanne vaikuttaa kuitenkin olevan se, että tietojenvaihtotapauksissa luottamuksellista tietoa vastaanottanut yritys joutuu todistamaan olevansa syytön, eli että tietojen saamisesta huolimatta yritys ei ole syyllistynyt kilpailua rajoittavaan toimintaan. Kun otetaan vielä huomioon, että tietojenvaihdon tarkoituksena katsotaan EU:n kilpailuoikeudessa olevan lähtökohtaisesti kilpailun rajoittaminen, ja tarkoitus rajoittaa kilpailua katsotaan edelleen itsessään kilpailurikkomukseksi, lopputuloksena voi olla, että luottamuksellista tietoa kilpailijaltaan vastaanottanut yritys on lähes mahdottomassa tilanteessa, jossa sen pitää pystyä todistamaan syyttömyytensä.
Vähemmistöomistus kilpailijassa – riskeihin varautuminen
Koska EU:n kilpailuoikeudessa suhtautuminen luottamuksellisen tiedon vastaanottamiseen on yllä kuvatun mukaisesti erittäin tiukkaa, kilpailijastaan osan omistavan yrityksen on toimittava hyvin huolellisesti erityisesti, jos sillä on edustus kilpailijansa hallituksessa. Yhtiön hallituksessa tyypillisesti käsitellään nimenomaan sellaisia luottamuksellisia ja strategisia tietoja, joiden passiivinenkin vastaanottaminen synnyttää olettaman niiden hyödyntämisestä toimintatapojen yhdenmukaistamiseksi.
Esimerkiksi Delivery Heron ja Glovon tapauksessa yritykset vaihtoivat komission mukaan vähemmistöomistusosuuden kautta tietoja kaupallisista strategioista pitämällä kokouksia, levittämällä strategiasuunnitelmia sekä jakamalla nykyisiä ja tulevia kaupallisia strategioita. Tällaisen tietojenvaihdon, joka vaikuttaa päätöksentekoon ja rajoittaa kilpailua, katsotaan olevan omiaan johtamaan yritykset yhdenmukaistamaan menettelytapojaan. Käytännössä kilpailijastaan osuuden omistavalla yrityksellä onkin syytä olla käytössään tarkka compliance-ohjelma, joka kattaa ainakin sen, mitkä tiedot toimialalla ovat luottamuksellisia ja miten varmistetaan, ettei kilpailevan yrityksen hallituksessa oleva yhtiön edustaja saa näitä tietoja kilpailijastaan.
Ratkaisussa Cimenteries unionin tuomioistuin taas totesi, että keskenään kilpailevat yritykset Lafarge ja Buzzi olivat syyllistyneet kiellettyyn tietojenvaihtoon, kun Buzzi oli yksipuolisesti ilmoittanut Lafargen edustajalle Etelä-Ranskan markkinoita koskevista näkemyksistään, ja Lafargen edustaja ei ollut ilmaissut Buzzille, ettei Lafarge halua vastaanottaa kyseisiä tietoja. Compliance-ohjelman onkin syytä kattaa myös se, miten toimitaan tilanteessa, jossa yhtiön edustaja vastoin tahtoaan saa tällaisia luottamuksellisia tietoja kilpailijastaan.
Viime kädessä compliance-ohjelman sisältöön vaikutta olennaisesti se, millaisella markkinalla yritykset toimivat. Ohjelmaa ei voida laatia one size fits all -periaatteella, sillä se, mikä katsotaan strategiseksi tiedoksi, voi vaihdella eri markkinoilla, ja merkitystä on myös sillä, miten yrityksen organisaatio on rakennettu. Kuten muissakin compliance-asioissa, myös kilpailuoikeudellisissa olennaista ei ole vain se, että ohjelma on paperilla olemassa, vaan sen määrittelemien menettelytapojen täytyy olla henkilöstön tiedossa ja aidosti osa organisaatiokulttuuria.
Blogin ovat kirjoittaneet yhdessä Annagreta Sirén ja Christian Wik.
