Taloustieteilijöiden keskuudessa käydään parhaillaan aktiivista keskustelua siitä, ovatko yritysten katteet nousseet viime vuosikymmeninä, ja jos ovat, niin miksi. Keskustelun taustalla ovat viime aikojen tutkimusinnovaatiot, jotka ovat sallineet katteiden laaja-alaisen empiirisen estimoinnin. Mikäli katteet ovat nousseet, tämä voi olla indikaattori yritysten kasvaneesta markkinavoimasta ja yleisesti heikentyneestä kilpailutilanteesta.
Taloustieteessä on käytössä hieman eri määritelmiä katteelle (engl. markup). Tässä kirjoituksessa katteella tarkoitetaan yrityksen asettaman hinnan ja tuotteen rajakustannuksen välistä suhdetta. Rajakustannus tarkoittaa yhden lisäyksikön tuottamisesta syntyvää kustannusta, ja se vastaa yksikkökustannusta, mikäli yrityksellä ei ole skaalaetuja. Mitä korkeampi kate, sitä enemmän yritys hinnoittelee tuotteen valmistamisen kustannusten yläpuolelle. Talousteorian mukaan pysyvästi korkeat katteet ovat tyypillinen merkki markkinavoimasta: yritys kykenee rajoittamaan tuotantoa ja nostamaan hintaa kilpailullista tasoa korkeammalle. Tällöin osa ylijäämästä siirtyy kuluttajilta yrityksille ja markkinan kokonaishyvinvointi vähenee.
Nykyinen keskustelu yritysten katteista sai merkittävän alkusysäyksen reilu kymmenen vuotta sitten. Tämän taustalla olivat uudet taloustieteen menetelmälliset innovaatiot, joiden avulla yritysten katteita pystyttiin estimoimaan laaja-alaisemmin kuin ennen.
Katteet ovat usein yrityksen tiedossa, mutta ne ovat harvemmin suuremman yleisön saatavilla. Tutkimuksellisesti yksinkertaisin lähestymistapa katteiden laskemiselle olisi käyttää yritysten julkisia tilinpäätöstietoja. Taloustieteessä on kuitenkin tunnistettu, että tilinpäätöstiedot ovat usein liian epätarkkoja tai karkeita, eivätkä ne sisällä sellaisia kustannuksia, jotka vastaisivat taloustieteen kannalta relevantteja suureita – esimerkiksi yksikkökustannuksia tai muuttuvia kustannuksia. Tämän takia tilinpäätöstietoja ei voida sellaisenaan käyttää katteiden laskemiseen.
Ratkaisuksi taloustieteilijät ovat käyttäneet tilastollisia menetelmiä. 1990-luvulta lähtien yritysten katteet on estimoitu tuotteiden kysyntäpuolen kautta: tutkija estimoi kuluttajien hintajouston kyseiselle tuotteelle, minkä jälkeen hän olettaa yrityksen maksimoimaan voittoaan, jolloin hän voi hintajouston ja havaitun hinnan perusteella päätellä, mikä rajakustannus rationalisoi yrityksen asettaman hinnan. Lähestymistavan ongelma on se, että se vaatii hintadataa ja jokainen markkina tulee mallintaa omine erityispiirteineen. Tämän takia kysyntäpuolen mallinnus ei skaalaudu helposti useiden markkinoiden tarkasteluun.
Uusi innovaatio syntyi De Loeckerin & Warzynskin (2012) tutkimuksesta, jossa ehdotettiin, että katteet voitaisiin estimoida kysyntäpuolen sijaan tarjontapuolen kautta. Menetelmän idea perustuu siihen, että voittoja maksimoiva yritys käyttää tuotantopanoksia (esim. työvoima tai pääoma) siihen pisteeseen asti, että yhden tuotantopanoksen lisäys kasvattaa voittoja yhtä paljon, kuin mikä tuotantopanoksen rajakustannus on. Tämän havainnon perusteella yrityksen kate voidaan laskea suoraan tuotantojouston (kuinka tuotantomäärä reagoi tuotantopanosten käyttöön) ja tuotantopanosten kokonaiskustannusten suhteesta. Keskeinen haaste on kuitenkin se, että tuotantojoustoja ei voida havaita suoraan datasta, vaan ne tulee estimoida. Samassa tutkimuksessa kuitenkin tarjottiin menetelmä tuotantojoustojen estimoimiseen. Tätä menetelmää kutsutaan yleisesti tuotantofunktiomenetelmäksi.
Tuotantofunktiomenetelmän ehdoton etu on se, että siihen riittää yksinkertaisimmillaan yritysten tilinpäätösaineistot. Tämä tekee kyseisestä mallista hyvin skaalautuvan, sillä tilinpäätösaineistot ovat helposti saatavilla. Malli saikin erityistä huomiota, kun tutkijat käyttivät sitä estimoimaan Yhdysvalloissa julkisesti noteerattujen yritysten katteet vuosilta 1955–2016 (De Loecker, Eeckhout & Unger, 2020). Tutkimuksen tulosten mukaan keskimääräiset liikevaihdolla painotetut katteet olivat 1980-luvun jälkeen nousseet 1,21:stä 1,61:een. Tämä tarkoittaa, että yritykset ovat 2010-luvulla hinnoitelleet tuotteensa keskimäärin 61 prosenttia rajakustannuksen yli, kun 1980-luvulla vastaava luku oli vain 21 prosenttia. Katteiden nousu näytti keskittyneen erityisesti suuriin ja korkean tuottavuuden yrityksiin.
Tulokset herättivät laajaa huomiota, mutta myös metodologista kritiikkiä. Tuotantofunktiomenetelmä perustuu suhteellisen vahvoihin oletuksiin kustannusten minimoinnista ja tuotantopanosten mittaamisesta tilinpäätösaineistoista (Syverson, 2019). Lisäksi on esitetty, että tulokset voivat olla herkkiä sille, miten kustannuserät luokitellaan – erityisesti sille, sisällytetäänkö myynti-, hallinto- ja yleiskustannukset tuotantokustannuksiin (Traina, 2018). Osa tutkimuksista on myös nostanut esille haasteita, jotka liittyvät liikevaihdon käyttöön fyysisten tuotantomäärien sijasta (Bond et al., 2020).
Myöhemmät tutkimukset ovat tuottaneet vaihtelevampia tuloksia katteiden noususta. Osa vahvistaa, että katteet ovat keskimäärin nousseet, mutta esittää nousun olevan aiempaa vähäisempää tai rajoittuvan tietyille toimialoille. Toiset korostavat, että tulokset riippuvat merkittävästi käytetystä menetelmästä ja kustannusten mittaustavasta. Tämän vuoksi taloustieteilijöiden keskuudessa ei ole yksiselitteistä konsensusta siitä, kuinka suuri katteiden nousu on ollut tai kuinka laajasti se koskee eri toimialoja ja yrityksiä.
Keskeinen kysymys ei kuitenkaan koske pelkästään katteiden tasoa, vaan niiden nousun syitä. Jos katteiden kasvu johtuu markkinoiden keskittymisestä ja kilpailun heikkenemisestä, se voi viitata kilpailupolitiikan riittämättömyyteen. Vaihtoehtoisesti katteiden nousu voi heijastaa yritysten yksikkökustannusten laskua. Tällöin hinnat voivat pysyä samoina tai jopa laskea samanaikaisesti, kun katteet nousevat. Esimerkiksi Conlon, Miller, Otgon ja Yao (2023) havaitsivat käytännössä nollakorrelaation katteiden muutosten ja hintojen muutosten välillä. Kolmas mahdollisuus on, että kuluttajien hintaherkkyys on vähentynyt ajan myötä – esimerkiksi vahvemman brändiuskollisuuden tai ostotottumusten vuoksi – mikä sallii yritysten nostaa katteita ilman varsinaista muutosta markkinoiden keskittymisessä (Döpper et al., 2025).
Kysymys siitä, ovatko katteet todella nousseet, on osittain edelleen avoin. Syy tähän on pitkälti se, että estimoidut katteet riippuvat mallien toimivuudesta. Mikäli katteet ovat nousseet, on politiikanteon kannalta olennaista tunnistaa miksi. Aiheesta on vielä toistaiseksi rajallisesti tutkimustietoa, mutta tiede kehittyy koko ajan. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka ymmärryksemme yritysten katteista ja markkinoiden keskittymisestä tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa.
Lähteet
Bond, S., Hashemi, A., Kaplan, G., & Zoch, P. (2020). Some unpleasant markup arithmetic. Review of Economic Studies, 87(6), 2941–2973.
Conlon, C., Miller, N. H., Otgon, T., & Yao, Y. (2023). Rising markups, rising prices? AEA Papers and Proceedings, 113, 279–283.
De Loecker, J., & Warzynski, F. (2012). Markups and firm-level export status. American Economic Review, 102(6), 2437–2471.
De Loecker, J., Eeckhout, J., & Unger, G. (2020). The rise of market power and the macroeconomic implications. Quarterly Journal of Economics, 135(2), 561–644.
Döpper, H., MacKay, A., Miller, N. H., & Stiebale, J. (2025). Rising markups and the role of consumer preferences. Journal of Political Economy, 133(8), 2462–2505.
Syverson, C. (2019). Macroeconomics and market power: Facts, potential explanations, and open questions. Journal of Economic Perspectives, 33(3), 23–43.
Traina, J. (2018). Is aggregate market power increasing? Production trends using financial statements. Working paper, University of Chicago Booth School of Business.
