Olin 21 vuotta sitten projektipäällikkönä Valtioneuvoston kanslian globalisaatiohankkeessa. Hankkeen alkusysäyksenä oli pelko tuotannon siirtymisestä pois Suomesta. Suomalaiset yhtiöt kuten Salcomp ja Perlos olivat siirtäneet tuotantoaan Kiinaan. Puhuttiin ensimmäisiä kertoja BRIC-maiden noususta. Hankkeen tehtävänä oli selvittää, mitä globalisaation uusi vaihe tarkoittaa Suomelle ja samalla rakentaa kilpailukykyohjelma, jonka avulla Suomi voisi pärjätä tässä murroksessa.
Teknologinen johtoasema oli selvästi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kiina vasta opetteli. Eurooppakin oli kovin erilainen kuin tänään: Itä-Euroopan maat olivat vasta liittymässä Euroopan unioniin. Suuri osa maista, Suomi mukaan lukien, rajoitti työvoiman liikkuvuutta uusista jäsenmaista.
Nyt kaksi vuosikymmentä myöhemmin ei ole epäilystäkään, kumpi veti pidemmän korren EU:n ja Yhdysvaltojen välisessä kauppasopimuksessa, josta päästiin yhteisymmärrykseen heinäkuun lopulla. Päätetty 15 prosentin tullitaso johtaa monien Euroopassa valmistettujen tuotteiden kilpailukyvyn romahtamiseen Yhdysvalloissa. Maailma on jo siirtynyt globalisaation uuteen vaiheeseen, johon liittyy olennaisesti protektionismi ja kaupan esteiden rakentaminen.
Euroopan ja Yhdysvaltojen kauppasopimus syntyi tilanteessa, jossa amerikkalaiset yritykset siirtävät tuotantoaan takaisin Yhdysvaltoihin ja monet eurooppalaiset yritykset investoivat sinne vauhdilla. Tullien ja muiden kaupan esteiden noustessa kysymys kuuluu: Miten Suomi ja Eurooppa selviävät tässä murroksessa? Meillä on edelleen vahvoja teollisuusyrityksiä – vaikkapa konepajateollisuudessa, laivanrakennuksessa ja biopolttoaineissa. Mutta helppoa tästä ei tule.
Eikä ole epäilystäkään, että Eurooppa on menettänyt etsikkoaikansa vastata Kiinan ja Yhdysvaltojen teknologiahaasteeseen. Osaamista on, mutta minne ovat jääneet eurooppalaiset menestystarinat? Vaikka moni uskoi Kiinan nopeaankin nousuun, harva kuvitteli, että niin usealla sektorilla – sähköautoista mobiiliteknologiaan, luotijuniin ja tekoälymalleihin – Kiinasta tulisi näin nopeasti globaali teknologiajohtaja.
Kauppasopimuksen arvioinnissa on toki ymmärrettävä yksi realiteetti: EU oli pakkoraossa. Se ei voinut riskeerata Yhdysvaltain sotilaallista tukea Ukrainalle. Tämä pakotti unionin hyväksymään neuvottelutuloksen, joka on monin osin Euroopalle karmea. Kun geopoliittinen turvallisuus ja taloudellinen etu joutuvat törmäyskurssille, jälki on usein talouden näkökulmasta hankala kompromissi.
Nyt on kyse siitä, miten Eurooppa – ja Suomi – sopeutuvat tähän uuteen, huomattavasti vaikeampaan kauppaympäristöön. Ilman aivan uutta asentoa integraation syventämiseen sekä yhteisiä investointeja sotilaalliseen turvallisuuteen, tutkimukseen ja kestävään tuotantoon olemme vain kuihtuva vanha manner. Toivottavasti meissä kaikissa asuukin nyt pieni federalisti. Tie Amerikan torpparista itsenäiseksi talonpojaksi voi kestää muuten pidempään kuin Kiinan tie teknologian suurvallaksi.
Euroopan on mietittävä omia kauppapoliittisia askeleitaan huolella. Mutta pelkkä protektionismi, kuten korkeat tullit kiinalaisille sähköautoille, ei kauaa pelasta tässä tilanteessa. Sen sijaan on toivottava, että eurooppalaisilla – toimitusjohtajista yrittäjiin ja duunareihin – olisi nyt kunnianhimoa, ahkeruutta ja niiden myötä viisautta pistää töpinäksi. Menestyvä Eurooppa voi syntyä vain valtavan paljon kovemmalla työnteolla.
